tiistai 19. toukokuuta 2009

Varjoista valoon

Mä olen ajatellut etten kirjoita valituksia blogiini, sillä niitä on maailma täynnä, mutta koneen ääreen istuessani sain ajatuksiini vastauksen.
Voi miten erään ihmisen ajattelemattomat sanat viikonloppuna saivat loukkasivat ja saivat minut surullisiksi, vihaisiksi... Mä luulin että kaikki on hallinnassa, mutta miten ne sanat nosti kaiken niin pintaan.
Miksi mun pitää ymmärtää ja kohteliaasti kuunnella kuinka he tietävät ja ovat "kokeneet" mistä musta tuntuu... Purra huulta vaieten ja myötätuntoisesti hymyillä.

"Sitten mä yks ilta kans tajusin miten lähellä oli että vauvani olisi voinut kuolla synnytyksessä"
Voi kun mäkin niin mielelläni itkisin lapsi sylissä helpotuksen kyyneleitä

"Sillä oli tarkoituksensa, vaikka mä niin kapinoin ja kaikki meni lopuksi hyvin"
Miten mun lapsen kuolemaan tulee onnellinen loppu?!?

"Mun kaikki raskaudet ovat menneet loppuun saakka, terveet lapset. Mutta yhtä lailla mä oon raskausaikana pelännyt: ensin keskenmenoa ja sitten et syntyy ennemmin.."
Mitä pelko on? Ei ormaali keskenmenon pelko vaan pelko että rakas lapsi otetaan sulta pois. Pelko, stressi, suru, tuska.... Et voi ikinä käsittää mitä.Ean odotusaika oli.

Näiden kanssa olen tässä pyörinyt omien kipujeni kanssa ja sitten siihen tulee ne muut tunteet ahdistus ja epämääräinen syyllisyys jne. Ihmettelin miksi Jumala salli mun nuo viimeiset sanat kuulla...

Ekat sanat lopuksi auttoivat mua raskausaikana tajuamaan että se mitä tunnen on vain pelkoa. Mitään ei ole tapahtunut. Mä vain pelkään ja murehdin. Sama voi toistua, mutta juuri nyt kaikki on hyvin.

Viimeisten sanojen tarkoitusta en tiedä. Ehkä tässä elämän touhussa ja töminässä on joutunut kätkemään liikaa sisälleen ja oli tarpeen illalla itkea ja purkaa itseään.

Koneelle istuessani radio deissä alkoi soimaan kappale, joka sai minut itkemään puhdistavia rakkauden kyyneliä.

"Katsokaa ristin voittajaa, kasvoihin kaikkivaltiaan,
katsokaa Häntä, joka kirkkautta loistaa.
Katsokaa Herraan Jeesukseen,
katsokaa suureen rakkauteen,
katsokaa Häntä, joka synnin vallan voittaa."
Taas mä unohduin katsomaan muita ihmisiä ja käännin katseeni pois
kalleimmastani, lohduttajastani...


Tämä ei ole se uusi sovitus joka pysäytti, mutta laulu on sama :)

Monta on ymmärtäväistä :) ja tässä teille vielä lisäapuja surua kohdatessanne.

Seuraava teksti täältä enkelisivut.netistä

http://www.enkelisivut.net/surutyo.html

Joskus voi tuntua, että lapsensa menettäneen perheen lähellä pitäisi olla, mutta miten lähestyä heitä, mitä sanoa. Kun pieni lapsi on kuollut, ei ole olemassa mitään lohtua: Lohduttaminen on sama kuin kieltää ihmiseltä oikeus surra. On kuitenkin yksi keino lohduttaa; Vahvista surua, anna surun ja tuskan vallita juuri sellaisena kuin se on.


Ei tarvitse sanoa mitään, voit vaikka vain kuunnella, olla sanattomasti läsnä. Lähimmäinen, joka jaksaa jäädä ja antaa asioiden olla niin kuin ne ovat, parantaa. Kosketus on aina hyväksi. Pidä kädestä, halaa, pidä nenäliinoja lähettyvillä ja katso silmiin. Käden lämpö on parempi kuin tyhjät kliseet. Voit auttaa myös arkipäivästä selviytymisessä, valmista ruokaa, hoida kotia, auta lastenhoidossa, käy ruokakaupassa jne.


Älä sano ymmärtäväsi. Ymmärtää voi vain sellainen, joka itse on menettänyt lapsen.

Älä myöskään sano: Tällä on jokin tarkoitus. Surevalle tarkoitus saattaa selvitä aikaa myöten, mutta siinä tapauksessa asian pitää lähteä hänestä itsestään, eikä hänelle saa panna sanoja suuhun.

Älä myöskään sano: Kaikki kohtaavat vaikeuksia, se kuuluu elämään. Tai: Sinullahan on toinen lapsi. Sinä olet niin nuori, voit saada uuden lapsen. Aika on puolellasi. Lasta ei voi toinen lapsi koskaan korvata. Kun lapsi kuolee ennen syntymäänsä tai pienenä, maailma pysähtyy ja täyttyy pohjattomasta raastavasta fyysisestä tuskasta. Ei ole niin yksinkertaista antaa lohtua siihen tuskaan.


"Älä hylkää meitä surussa, katso silmiin,

kun puhut minulle,

ja anna minun puhua loppuun.

Kosketa minua, se auttaa.Älä puhu onnestasi, menestyksestäsi työssä

tai rikkinäisistä suhteistasi äläkä yritä

saada minua lopettamaan suremista.

Älä sano, että ymmärrät millaista meillä on,

vaan anna meidän sen sijaan puhua siitä,

mitä tapahtui."-

Jim Downing ja Ingela Bendt-

7 kommenttia:

Taru kirjoitti...

Voi Maaka :( Minä jaan vihasi ja surusi tässä asiassa. Mistä näitä "kaikkitietäviä" oikein aina löytyykin!! Miksi ihmiset ei tajua olla hiljaa tai pitää mölyt mahassaan, jos ei ole ihan varma että oikeesti lohduttaa. JA sittenkun alkavat paikkaamaan sanomisiaan niin menee vielä enempi metsään... arg!

Miten lause "kyllä silläkin/mullakin oli niin hilkulla ettei vauva kuollut..." voi lohduttaa kun itseltä kuoli?!? Tartteeko alkaa päätä silittää, että "voi voi sua raukkaa, eihän mulla tässä mitään..." Vaikka on sitä joutunut tilanteisiin, että sitä vastapuolta saa lohdutella kun ei ole tiennyt ja sitten järkyttyy. Ja kyllä aikapian keskustelusta huomaa, kuka on oikeesti pahoillaan ja kiinnostunut kuulemaan mitä kävi vai onko vaan semmonen joka hakee kokemuksia ja kauhistelee sitten pitkin kyliä. Mua tultiin mahaa taputtamaan hymyillen 3 viikkoa Sagan syntymän jälkeen "joko on uus tulossa" !!! ja että "ei voi tapahtua toista kertaa" "kaikki menee hyvin" ei ole totta, niin tapahtuu. Mulle jos joku erehty sanomaan, niin tokasin "älä sano semmosta mistä et voi olla täysin varma, tule sitten onnittelemaan kun mulla on elävä lapsi sylissä." vastaus oli "...no kun näin nyt vaan kuuluu sanoa..." eli ei omia aivoja voi käyttää...

Anteeks, tuli vähän pitkä ja omaakin valitusta, mutta sopi niin aiheeseen..

JAKSAMISTA

Maaka kirjoitti...

On se hyvä kun on joku jonka kanssa saa valittaa ja joka ymmärtää :) Sillä aika yksinhän sitä tämän tärkeän asian kanssa on.

Ei tie itkiskö vai nauraisko tuon älä sano listan kohdalla. On ystäviä jotka ovat kuunnelleet vaieten kyynel poskella. Kiitos heistä. Mutta monesti yksi tai kaikki "älä sano" kohdat on käytetty "löhduttaessa".

Mun on pitänyt kuunnella tuota laulua monta kertaa...
jotta sais sen päähänsäkin pyörimään :)

Mari T kirjoitti...

Hyvin kirjoitettu. Vaikea aihe, en minä ainakaan osaa sanoa mitään juuri tuon vuoksi, ettei sitten tahtomattani loukkaa, vaikka hyvää tarkoittaisinkin.


Olihan sekin kun isäni kuoli niin kyläläiset puhuivat perättömiä juoruja siitä mihin kuoli...

Tuota olen miettinyt, että uskalsitko Ean odotuksessa yhtään iloita ja odottaa...

mammamiau kirjoitti...

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani...en osaa sanoa mitään mikä lohduttaisi....tarvitseeko minun...tiedän mitä on tuska ja suru...mutten tiedä silti miltä sinusta tuntuu...se suru ja tuska vain on ...sisällä...rintaa puristaa...aina välillä itku herkässä...suru ei katoa, ei ehkä koskaan...voin vain kuvitella sinun tunteesi...itken myös sinun suruasi...omani vielä niin raskas...ja se vaikuttaa vieläkin...kaikkeen...

...anteeksi sekavaa tekstiä...kyyneleet sekoittavat omat ajatukset....

*halaus*


Mi-Ma

Sanna kirjoitti...

Tuttuja juttuja...
Mutta ne on ollut vaan pakko nielaista.
Meillä Pikkuveikka, rakas kolmosemme, kuoli kohtuun raskausviikolla 36+ isänpäivänä 2006, päivä joka muutti kaiken, päivä joka muutti minut!!!
Hänen jälkeensä vielä kaksi pitkien viikkojen keskenmenoa 16+ ja 14+... kaiken tietäviä ihmisiä joka paikka pullollaan hokemassa miten tää on nyt jo nähty... ei tuu mittään... :( vaan kun tuli. Ihana neljäs lapsemme syntyi puoli vuotta sitten. yli 4 vuotta toivottuna.
Halaus.

Maaka kirjoitti...

Halausrutistus sinulle Sanna. Raskaat luopumiset olette tehneet ja varmasti kovin yksinäisiäkin hetkiä kokeneet surussanne.
Voi muuta kuin yhtyä iloonne puolivuotiaan palleroisen johdosta! Kiitos Taivaan Isälle! :)

Mia -Willa Oliviasta kirjoitti...

Eksyin blogiisi pomppimalla blogista blogiin. Ihana blogi, vaikka en itse "uskovainen" olekkaan (kuulun kyllä kirkkoon, mutta....)

Voi kuinka tämä kirjoitus toi taas vedet silmiin ja kipeät muistot mieleen. Itse olen menettänyt 5 lasta lasta raskausaikana, ja nyt viimeisimmän synnyttyä oli Alexin kohtalo kauan kriittinen :( (sairastaa erittäin harvinaista sairautta)
Juuri nuo sanat, että Tällä oli tarkoitus ja Sinullahan on jo lapsia... Entä sitten, halusimme uuden ihmeen!!

Sekä keskenmenot ja Alexin kova alku ovat vieläkin välillä melko kovia paloja purtavaksi. Minun ei tarvitse kuin katsoa Alexin vauvakuvia, niin muistot palaavat mieleen. Voikun olisin aikoinani tiennyt noista enkelisivuista.

Oikein ihanaa jatkoa sinulle ja perheellesi! Varmasti palailen tänne aina silloin tällöin!