keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Vanhoja juhlia ja muistoja, surua




”Koska meillä on ollut noin hienot pöydät.”, ihmetteli A7v 
kuvia selatessamme. 
”Vuosi sitten, Esikon valmistujaisissa, su 7.5.”
Mamman kuolinpäivänä.

Nuo juhlavalmistelupäivät eivät unohdu.
Tässä ihmettelinkin miksi sitä niin kovaa piti siivota ja touhottaa?
Vuoden mittaan on mun vaateet varisseet ja 
ehkä osaisi ottaa lunkimmin.
Kunnes mieleen palautuu, että mä olin halunnut keittiön muutoksen 
tehtäväksi näihin juhliin mennessä,
joten M sitä viimeisteli ja lauantaina astiat odottivat vielä 
laatikoissaan paikalleen pääsyä.
 Vanha ruokapöytä tuotiin ja koko tila myllättiin.



Äidin vointi oli puolesta viikon lähtenyt voimakkaasti
romahtamaan ja päivän sisälläkin tapahtuneen muutoksen huomasin käydessään.
Lauantaina istuimme kaupan pihassa autossa Esikon kanssa
Mamman luota tultuamme ja tunnustelin, kyselin mitä tehdään.
Väki, valmistelut puolillaan, mutta entä
jos mamma nukkuu nyt pois, pystytkö ja jaksatko ottaa vieraat vastaan.
Toisaalta jaksaako sitten aloittaa järjestelyjä ja kaikkea uudelleen
ja juhlansa toinen oli ansainnut.
Ei me tiedetä mitä tuleman pitää, (pelätä ja odottaa)joten näillä mennään-
ratkaisuun päädyimme. Juhlavalmistelut jatkukoon.

Illalla äiti ei enää avannut silmiään eikä puristanut kättä,
nukkui vain. Toki morfiiniannosta oli lisätty.
Sisko ja veljenvaimo jäivät valvomaan yöksi isän kanssa vuorollaan.


Aamulla siivosin ja järjestelin ja sisimmässä oli kiire.
Nämä ja sitten lähden vanhempieni luo.

Vanhin pojista tuli pyytämään hiusten leikkuuta.
Olin pyytänyt Taivasn Iskältä ja (isältä että ilmoittaa, kun siltä näyttää)
että saan olla läsnä kun äiti lähtee,
mutta siinä punnitsin rukoillen:
Okey, A on ollut viikot vuoden pois kotoa ja ihan itte
pyytää hiustenleikkuuta, myöhemmin en ainakaan ehdi.
Mamma ei enää ole niin tajuissaan että tietäisi mun edes olevan siellä.
Mä valitsen A:n.... itseni sijaan. Mä hyväksyn myös sen etten ole paikalla,
vaikka muut sisarukset olisivatkin.”
Ahdistus hellitti, pojan hiukset tuli leikattua, pikasuihku.
M oli jo autossa, kun pyörsin eteisestä hakemaan soivaa puhelintani.
Isosisko soitti: 
”Äiti nukkui pois”
Ollaan siellä ihan kohta.

Aamulla oli tuntunut vointi tasaiselta joten veli oli lähtenyt hoitamaan jo perumansakin puhevastuun 
kokoukseen ja käly samalla kotiin.
Sisko jäi isän kanssa. Henkityksessä oli tullut muutos ja soitti kotiutustiimin hoitajille,
 jotka kertoivat että kuuluu ”asiaan”. 
Siinä isän ja siskon pidellessä kädestä, kristallivirran soidessa taustalla
äiti oli avannut silmänsä ja sulkenut siirtyen ajasta ikuisuuteen. 

Pian meidän jälkeen toisetkin tulivat ja meidän
laulaessa ja isän rukousta lopettaessasi hoitajat tulivat.
Äiti on meidän väkeä paljon hoitanut ja puettanut,
ja muukin tietty aikanaan, joten kun en niin viimeisten päivien hoitoihin ollut pystynyt osallistumaan,
 mulle oli iso asia että sain tehdä sen viimeisen puettamisen yhdessä hoitajien kanssa.
Emmalle soitin jo matkalla ja M tuli kotiin kertomaan toisille ja tuli osan lapsista käymään.




Ruumisauto olisi vasta perin tunnin päästä, mutta meitä odotti valmistujaisjuhlat.
Nyt sitä oikein tajuaa miten ne järjestelyt oli jokin suojautumis- ja surunkäsittelykeino.
Sitä oli kuin automaattiohjauksella. Mä joka rääyn joka asiasta, vuodatin kyynelet myötätunnosta toisten surun koskettaesssa.
Otin kaapista tuttuun tapaan lainaan mamman meuhkannut, jonkun lasilautasen, maljakon.
  Ja mielessä kävi kuin olisin jo kiireellä jo perintöä omimas!
(Palautekin ne tokikin normaaliin tapaan :D)
Kahdelta ensimmäisten vieraiden saapuessa ei kahvipöytä ollut 
vielä aivan valmis isännän ja lasten poikkeuksellisen ahkerasti avustamisesta huolimatta, 
ja emäntäkin oli hieman toistaitoinen.
Onneksi edellisiltana olin kysynyt Esikon tulevaa anoppia passariksi, 
jos niin on että pitäisi välillä käydä vanhempien luona tai...


Niin saimme ihan kunnialla ja kauniisti valmistunutta juhlittua.
Muiden vieraiden lähdettyä illalla, 
isä ja sisarukset tulivat sitten kahville.

Maanantaina alkoikin sitten hautajaisjärjestelyt
Sitä oli edelleen automaattiohjauksella yrittäen kuitenkin olemaan kykenevä vastaamaan lastensa suruun niin kotona kuin sitten  hautajaisissa. 
Ystävien rakkaus ja välittäminen kosketti.
Hautajaisten jälkeen, joku typerä vastoin käyminen sai padon murtumaan.


Marraskuussa oli raskausaika, puoli vuotta äidin kuolemasta, ja 10v Oskarin lasketusta ajasta.
” Miksi mamma saa olla Taivaassa Oskarin kanssa, mutta mä en! ”
Onneksi ajatuksen saattoi jakaa puolison, isän ja ystävän kanssa, jotka ymmmärsivät
Taivaan ja taivaskaipuun konkreettisuus ja sen tunteen.


Pari kuukautta sitten ikävä vyöryi niin päälle että viikon päivät oli itkuinen olo.

Meillä on kesälle kahdet ihanat juhlat tulossa häät ja ”rippijuhlat”, mutta jotenkin on ponneton olo.
Normaalijuhlajärjestelyinnostus on poissa. Kahdet viime juhlat oli hieman raskaat.
Kyllähän niistä innoissaan välillä on, ja onhan tässä aikaa joten ihmermpiä 
ei saa tehtykään vielä. Rakennustyöntekijää ovat nyt pinnalla, mutta...

Muistoseurat meillä on helluntaina omalla väellä.
Ei meidän yrityksestä vaan sattumalla, Taivaan Isän tarkoituksella, 
Juuri hautajaispäivänä.
Toivottavasti myös sen myötä saa viimeisinkin lukkoja itsestään avattua
ja pääsee jotenkin niinkuin eteenpäin surussaan.

Surullisia mietteitä aurinkoiseen päivään, 
Mutta niinhän se elämä menee, iloa ja surua.





olen juossut halki tulen joskus saanut osuman. Joskus suruuni tukehtuen ähnyt liekin hiipuvan. Olen nähnyt sokeanpisteen kyyneleittä itkenyt. Luovuttanut jättänyt sikseen silti vielä tässä ja nyt. Ei en oota mitään suurta ei en ihmeellistä elämää. Liioin tähtiä tai kuuta en tavoittele enää. Annat tarpeeks kaikkea pimeää ja valoa. Älä anna liikaa onnea etten unohtaisi sinua anna mulle kauneutta ja kipua. Olen saanut rakkautta hullaantunut onnesta. Nähnyt huumaa kauneutta lumoutunut riemusta. Tyytyväinen elämästä toivo että silloin oon kun ilos hiipuu tämän tästä siirryt toiseen partioon. Ei en oota mitään suurta ei en ihmeellistä elämää. Annat tarpeeks kaikkea pimeää ja valoa. Älä anna liikaa onnea etten unohtaisi sinua anna mulle kauneutta ja kipua. Annat tarpeeks kaikkea pimeää ja valoa. Älä anna liikaa onnea etten unohtaisi sinua anna mulle kauneutta ja kipua.




4 kommenttia:

http://tuijankortteilua.blogspot.com kirjoitti...

Näin se elämä menee, on surua mutta onneksi on myös ilonjuhlia.
Voimia sinulle ja Taivaan Isän siunausta.
Suru ja ikävä vievät oman aikansa, kuitenkin arki-perhe-elämä auttaa välillä jopa hetkeksi unohtamaan surun.

Maaka kirjoitti...

Pienemmille suru ja ikävä on luonnollista. Kesken touhujen saattaa todeta surkealla äänellä: Mun on mammaa ikävä.
Mutta jatkaa sitten jo muita juttujaan :)

Piipe A kirjoitti...

Olipa koskettava postaus! Niin paljon iloa ja niin paljon surua yhdellä kertaa. Taivaallinen Isä antaa voimia jokaiseen hetkeen.
Ole siunattu! <3

Maaka kirjoitti...

Kiitos :)