torstai 12. tammikuuta 2012

♥ 20v ♥ yhteistä matkaa ♥

Kakskymmentä vuotta sitten 14-vuotiaana tyttönä
tein elämäni parhaan päätöksen ja lähdin kulkemaan
yhtä matkaa elämäni tärkeimmän henkilön kanssa.

Hän on Paras Ystäväni, kuuntelijani,
tietää ja tuntee minut täydellisesti,
aina käytettävissä ja valmis viettämään aikaa kanssani.
Hänen rakkautensa ympäröi minut,
antaa voimaa ja kantaa yli vaikeiden aikojen.

Vaikka minä olen ollut ja olen
ajattelematon, itsekäs ja käyttäytynyt typerästi,
hän ei ole kutsumistaan katunut
eikä minuun pettynyt, sillä tunsihan minut jo edeltä käsin ;)

♥ 20v ♥ Minä ja Jeesus ♥



 Sunnuntai-iltana 12.1.92 vanhempani tekivät lähtöä kotikokoukseen,
hengelliseen tilaisuuteen, 
ja mä olin kuin kissa pistoksissa. 
Taisivat pukea takkeja jo päälle, kun pömähdin eteiseen ja sanoin: "Mä tuun kans mukaan!"

Meillä oli syksyllä alkanut nuorten toiminta ja kokous oli kaverieni kotona 
ja osalta selittelin lähtöäni itselleni että samalla tapaan heitäkin, mutta....
oikeesti mun oli pakko lähteä.
Tänään on ratkaisun ilta, kutsu sydämessä oli niin voimakas.
Nyt tai ei koskaan.
"Jeesus sanoi: "Minä seison ovella ja kolkutan. 
 Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen." 
(Ilm. 3: 20). 

Evankelista ei pitänyt mitään "herätyssaarnaa" vaan opetuspuheen,
mutta ei se "haitannut" en tarvinnut enää ihmisen esittämään kutsua,
sillä Pyhä Henki puhui sydämelleni niin selvästi.
Jotenkin sain itseni ilmaistua vieressä istuvalle äidilleni,
joka ymmärsi yskän ja kysyi:
"haluatko että sun puolesta rukoillaan?"
Nyökkäsin ja niin me, minä, äiti ja isä menimme alttarille
evankelistan kanssa ja he saivat siunata minut taivastielle.

En voi sanoa, että sinä iltana "tulin uskoon", 
sillä ainahan olen uskonut, tienny, nähnyt ja kokenut vanhempieni elämän kautta, 
ja monessa kokouksessa pienenä istuneena,
että Isä lähetti Jeesuksen kuolemaan syntieni tähden ja Pyhä Henki toimii ja vaikuttaa.
Ja aika pienenä myös ymmärsin että se mun "lapsenusko" ei riitä.
(Näin kerran unta että Jeesus tuli pilvissä hakemaan omiaan
ja tajusin että mä en oo tehnyt omaa päätöstä ja... 
jooo, mun käsivoimimilla ei äidin jalassa roikkumalla Taivaaseen päästä.)
Silti se pieni juttu, se iso Päätös, se oli odottanut itseään.
 Sinä iltana 20v sitten sen tein,
Annoin elämäni Jeesukselle :)

Se ei ollut mitään  vavisuttavaa tai tunteellista,
se oli jopa, sanoisinko, järjenpäätös.

Seuraavana päivä kerroin heti suuresta asiastani 
läheisille ja ystäville koulussa.

Tämän laulun niiltä ajoilts tahdon jakaa kanssanne :)


Toki vielä jonkin ajan päästä mietiin ja puntaroin asiaa
ja mieleeni nousivat Pietarin sanat, kuin omani:
67. Niin Jeesus sanoi niille kahdelletoista: "Tahdotteko tekin mennä pois?"
68. Simon Pietari vastasi hänelle: "Herra, kenen tykö me menisimme? 
Sinulla on iankaikkisen elämän sanat;
69. ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä." 


 Lukioainakana perheemme kohtasi suuria vaikeuksia,
kaikki meni taluodellisesti ja isäni oli vakavasti sairas.
Itkin ja rukoilin koirien kanssa lenkeillessäni.
Tajusin todella sen miten ainoa ja pysyvä asia elämässä on Jumala:
maallinen katoaa ja rakkaat ihmiset eivät voi olla aina kanssamme...
Hän on suurin, mahtavin, pysyvin
ja rakastaa minua niin äärettömästi.
"Kel on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa"


”Tähän asti Herra on auttanut meitä”
1 Sam 7:12
Halusin jotenkin juhlistaa 20 vuotta,
ja osoittaa iloani ja kiitollisuuttani Jumalalle, 

sen tähden jaoin tämän sinun kanssasi, 
kiitos kun jaksoit lukea

ja sen takia täytekakku odottaa kotiin palaavia perheenjäseniä :)

Maaka



14 kommenttia:

Peurankello kirjoitti...

Koskettava postaus:) Omani ovat myös tehneet ratkaisunsa noin 10 - 13 -vuoden tienoilla. Ne ovat vanhemmille merkittäviä hetkiä! Iloa sinun päiviisi:)

Anonyymi kirjoitti...

Kunis kirjoitus...näinä päivinä lehtiä lukiessani ja uutisia kuunnellessani rukoilen ja toivon itse jaksavani yh äitinä kaikkina vaikeina ja raskaina hetkinä lapsieni kanssa. Voimia ja iloa sinulle.t.kahden pojan yh

malla kirjoitti...

<3

Onnellinen Koti kirjoitti...

Kaksikymmentä vuotta - se on pitkä aika! Ja miten nuorena tunsitkaan sen, mitä haluat tehdä ♥

Kirjoitat uskosta niin lempeästi, ihanaa että olet saanut itse valita osuutesi uskon asioihin ja ihanaa miten nuorena tiesit jo mitä tahdot :)

Tarinasi on rohkaiseva ♥

La Petite Princesse kirjoitti...

Kauniita sanoja -ja tarina, koskettava. Minulle ainakin nousi pala kurkkuun, ihan vaan liikutuksesta <3

Marita kirjoitti...

Onnea hyvästä ratkaisusta! Miten monelta murheelta säästyitkään antaessasi elämäsi ajoissa Jeesukselle. Minulta se vei vielä 10 v. lisää (olin 24 v.) ja monta asiaa tapahtui, joista en ole ylpeä ja jotka mieluimmin unohtaisin...

Eeva kirjoitti...

On niin hassua, että mielelläni luen näitä postauksia, joissa ihmiset ylistävät uskoaan ja rakkautta Jeesukseen, mutta en vaan voi itse uskoa... No ehkä uskon johonkin korkeampaan joka esiintyy kaikessa kauniissa ja elämässä yleensä, mutta tuo luterilaisen kirkon usko ei ole sitä minun uskoani. Tai mitkään yhteiset hengelliset tilaisuudet. Mutta on niin hienoa, miten paljon ihmiset saavat itsellen uskosta, joten onnea ja toivottavasti kakku maistui!

Suvi kirjoitti...

Itse en myöskään usko tuolla tavalla, vaikka kirkkoon kuulunkin.
En siis pysty samaistumaan, mutta hienoltahan tuo kuulostaa. :)

Vintage-Sunflower kirjoitti...

<3

Anonyymi kirjoitti...

Minulla tuli viime syksynä tietoisesta uskonratkaisusta 38 vuotta. Huhhuh, olenpa vanha :-) Kävin "tulemassa uskoon" helluntaiseurakunnassa vaikka luterilaisena pysyinkin. Siellä vain oli niin jotenkin selvä ja selkeä systeemi mennä alttarille.

Voin sanoa, että joitakin kertoja pitkän vaelluksen aikana olen oikein yrittänyt olla uskomatta - mutta ei siitä ole mitään tullut. Olen aina havahtunut siihen, että olen ylen tohkeissani selittämässä Jumalalle, että nyt sitten en enää usko edes sitä, että olet olemassa... ja se on ollut sen verran koomista, että olen "alistunut" siihen, että minä nyt sitten en vain osaa olla uskomatta.

Ihan viime päivinä olen miettinyt psalmin 34 säettä "Herran hyvyyden tähden minä ylistän itseäni onnelliseksi."

Peikkotyttö Hanna kirjoitti...

Onnea! :)
Uskossa on hyvä elää, Jumalaan luottaen. Itse olen aina uskonut Jumalaan, en ole siis kertaakaan kyseenalaistanut sitä lapsenuskoani, uskoni on vain kasvanut ja voimistunut pohdiskelujen myötä ja elämän kulkiessa, vahvistunut. :)

Maaka kirjoitti...

Kiitos ajatuksistanne <3 Tosi ihanaa ja tärkeää että jaoitte ne vuorostaan minulle! :)

Anonyymi kirjoitti...

No voi elämän kevät!
Itkettää että epärealististen ja harhaisten ihmisten annetaan suoltaa samaa höpöä vielä seuraavallekkin sukupolvelle. olen tietysti onnellinen puolestasi että olet löytänyt sadun jonka maailmoissa tunnet olosi tasapainoiseksi. Todellisuudentajun hämärtyminen ei kuitenkaan ole tavoiteltava tila, eikä lapselle saisi valehdella. Olen todella, todella surullinen ettet kykene luomaan perheellesi luottamuksen ja turvan ilmapiiriä ilman vääristynyttä käsitystä todesta ja sadusta. :(

t. äiti jokaa elää todellisuudessa ja opettaa lapsensa (8kpl) kunnioittamaan elämää sen kaikissa muodoissa - sillä me elämme vain kerran.

Anonyymi kirjoitti...

Itse tulin 17-vuotiaana uskoon. Olin jo lapsesta asti tiennyt etten kelpaa Jumalalle sellaisena ja minun on tehtävä ratkaisu (vaikka tätä ei kukaan ihminen ollut minulle sanonut). Jumala veti niin voimakkaasti, että oli pakottava tarve (ujoudesta huolimatta)ottaa yhteyttä minulle tuntemattomaan naiseen jonka kuulin olevan uskossa.

"Kaukaa Sinua hain, nyt on pyyntöni vain,
pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.

Omin voimin nyt en, jaksa näin eteenpäin,
pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.

Kädet lävistetyt, ovat lohtuni nyt,
Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.

Kipu sammumaton, kerran päättyvä on,
pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään."

Siunausta sinulle :)