"Täysillä huomiseen!"

Mä oon ollut jo pitempään hieman
nurkumielellä,
vaivannut riittämättömyys,
tyytymättömyys

kiukuttanut sotkut ja epäjärjestys,
haaveet tuntuneet toivottomilta,

mikään ei ole oikein huvitanut ja
kärsivällisyys on ollut vähissä.

Välillä ,toki vain hetkellisesti,
jostain innostunut,
mutta taas on ikävät
tunteet vyöryneet mieleen.
Syytäisinkö hormoneita?
Vai onko tämä nyt 3kympin kriisiä?

Luulis, että silloin kun en teen
mitään ylimääräistä kotityöt on parhaiten hoidettu.
Väärin, mä tarvin porkkanan itselleni
niiden suorittameseen:
Sitten kun tämä on siivottu voin tuon hauskan jutun,
oon vähä ruuraista jne

Nyt velvollisuudet ja arjen olen hoitanut,
ideoita päässä,
mutta ei tekemisen ja elämisen iloa.

Viime päivinä
palasia on loksahdellut mielessä paikoilleen:

Viime lauantaina Arttu sanat,
"Joko taas on huomenna kokous, joko se viikko meni!"
pysäyttivät.
Mitä muistan viikostani?
Mihin aikani tuhlasin?
Sanoin miehelleni:
Kun lama on ohi, myydään tupa,
mennään Santalaan opiskelemaan
ja lähdetään maailmalle!
Mutta miksi mun pitäisi lähteä maailmalle voidakseni
palvella Jumalaa!?!
Miksi en tekisi sitä tässä ja nyt?

Sunnuntaina ajelin pikkulikkojen kanssa
katsomaan mammaani.
Häntä tapaamaan tuli pian 91-vuotias
iloinen, pyöräilevä :), puhelias
ja siunausta kulkiessaan jakava mummu.
Toimitteli ja tarinoi,
mutta lähtiessään ollessaan jo käytävän puolella
hän meni vakavaksi ja surulliseksi:
Yksi poika mullakin vain on,
mutta töitä, töitä on tehty vain.
En antaisi enää lastani toisen hoidettavaksi.
Ikinä en olisi ajatellut tuon iloisen mummon katuvan jotain..
Mä hoidan lapseni itse,
mutta pidänkö huolen, että annan aikaani ja huomiotani heille.
Tätä aikaan en takaisin saa,
enkä sitä mitenkään myöhemmin muutettua.

Sunnuntai illalla tuli viesti
ystäväperheen äidiltä,
muutaman kerran olemme vain tavanneet,
mutta yhteys on löytynyt:
samanikäisiä, miehet armeijakavereita, heidän 4 lastaan
hyvin samanikäisiä kuin meidän neljä vanhinta.
Mulla siis todettin elokuun puolessa välissä syöpä.
Menen huomenna leikkaukseen, kohtu poistetaan.
Muistakaa meitä rukouksin.
Ennemmin oli tullut viesti:
Muistakaa rukouksin pienten lasten syöpääsairastavaa äiti
ja koko perhettä.
Heidän luonaan olimme kylässä kesälomareissulla
siellä Santalassa, tämä äiti opiskelee pastoriksi,
yhteisissä suunitelmissa srk:n istutustyö...

Nurkumieltä varmasti on toisinaan yhdellä jos toisella,
ja ei kai pieni nurkumieli haittaa, jos ei se päälle jää :)
Hyvä on välillä miettiä syntyjä syviä ja
sitä mitä elämältään haluaa,
mihin panostaa ja aikaansa antaa.
Myötää ja vastaista tämä elämä kaikinpuolin on.

Mielessä soivat laulun
"Täysillä huomiseen"-
sanat.
Ei niin että koko ajan pitäisi olla touhussa,
vaan eläisin täysillä tässä hetkessä.

Ehkä se aurinko alkoi paistaa risukasaani,
ainakin sain tehdyksi syysasetelman kuistin senkille,
korin sisältö esille,
ensimmäinen askel syksyn tuomiseksi sisälle.
Sisustushaaveisiin on muodostunut toteutussuunnitelma ;)
(Varo vain ukkokulta, pian toivottavasti olen taas ruuraista :D)