Kysäisenpä vaan...

Yhteistyössä on voimmaa.

Porukassa tyhmyys tiivistyy.

Keittiöstä kuului kolinaa.

Äh, pikkujätkät sie sekaa ja sotkee.

Otin mennessäni kameran ajatellen ikuistaa teille kulmakaapista

vedetyn sotkun, sen sijaa ikuistin teille 

veljekset keksivarkaissa ja nuorimmaisen ekan

pöytätaso kiipeily.

Omin avuin?

Mmm alakuvasta päätellen tällä kertaa ehkä avitettuna.

Toi pikkumies on saanut eihan älyttömästi kuhmuja jne.

Itseasiassa niitä on tullut poika poijalta enemmän...

Toisen pojan kohdalla mä (vasta) opin miten nopeesti kerran kuhmutettuun

kohtaan nousee parisenttinen sarvi toisella kertaa.

Eka kerta oli aika shokki tälle äireelle

ja edelleen ne on kauheita.

Aaro2v kohdalle minä ja isot muksut hetken hysteerattiin

kun huuli meni halki ja suu, hampaat ja kaikki oli veren peitos.

Parin viikon päästä sama juttu hoidettiin

jo rauhallisesti.

Kuhmujen lisäksi nuorimmainen kaatui leikkiautoa kantaessaan

niin että ylähuulen ja ikenen välinen jänne meni poikki.

Soitin mä silloin Tk:hin.

"No hätä, perusjuttuja, paranee itsekseen" noin lyhykäisyydessään.

Siiten oltiin kirjastossa:

sohvalta muksis alas ottalle,

sarvi päähän,

15 min myöhemmin

keikahdus lasten tuolilta

hampaat kielen läpi!

No jos ei läpi niin ainakin puoleen väliin,

kauan oli kolo ja arpi....

Niin että,

sitä mä meinasin kysäistä,

että tuleeko teille joskus tunne kun kuuluu kolinaa,

ihan vain sotkua tulee

tai sitten se itku päälle...

SE TUNNE

"Voi Luoja, mä en haluu mennä enkä edes tietää mitä nyt tapahtui!"

No pakkohan sinne on mennä

ja rukoilla että kaikki hampaat on tallessa....

Ja on joskus kuullut sellasetkin kolinat että 

jalat sai liikkeelle vasta itkun kuultuaan.

Ja kuten kuvista voi päätellä keittiökolinatkin on 

tästä lähtien muutaman asteen

"jännittävämpi"

Ehdinkö ajoissa paikalle ennen kuin tiputaan?

Kyllä meillä noi tytötkin osaa präisköttää

ja hyppiä ja kaaparoida, on ollut käsiä paketiskin

mutta silti nyt tuntuu ymmärrettävältä että on 

kaunis satu josa on

Kaksitoista tanssivaa prinsessaa

ja karu, raadollinen kuvaus vain

Seitsemästä veljeksestä. 

He-he-he-he - he -

EEEEEE! 

Aina ei oo oikeen kiva olla pikkupojan äiti...

se aiheuttaa niin huolta.

Niin ja onhan sillä Aarolla ikuinen arpi nenärontos kun kaatui

lasikupin kanssa laattalattialle kävelemään opetellessa.

(Kenen jäljiltä sai kupin..?)

Räsähdystä ei kuulunut, lasi mennyt rikki

eikä ihokaan, tk:ssa käytti katsastamas ettei mitään murtunut

hurjasta ulkonäöstä huolimatta. Arpi jäi.

Yhdestä kuhmusta sillä oli varmaan puol vuotta 

klumpsu hiusrajas, se jo ultrattiinkin ettei vain 

ollut ruskoa, luuta alkanu kasvamaan...

Vähä jo naurattaakin nämä muistelut...

toki hymyn saa mopoja jne miettimällä hiipumaan.

Isommilla pojilla on onneksi ollut jo kauan seesteistä.

Näitten tapaturmien suhteen,

seesteistä ei muuten ole, ei;

 härnätään, jallitetaan, ärsytetään

-> suututaan, ajetaan takaa, painitaan.....

kaikkea ei viitti kertoakaan. 

Kummallekin oma huone ja oma kone,

sillä se helpottais, sielä könöttäisivät rauhas,

mutta joo,

kyllä me halutaan nyt kuitenkin mennä hankalemman kautta.

Iskälle voi silti olla noi tytöt

hankalammin kä-si-tet-tä-viä

ja käsiteltäviä. :)

Maaka

"Äiti laita mulle bybäwä päähän.
 Meen byöwällä mamman ja paapn työ."
Saa Aaro 2v sen kypärän yksinkin päähän
ja kaks kertaa on se pelastettu kujanpäästä
matkalla maantien ylitte pyörätielle.
Nyt pyörä on lukkojen takana varastossa.